”Miksi kukaan ei tarjoa apua silloin kun sitä oikeasti tarvitaan? Miksi kukaan ei osaa auttaa juuri sitä henkilöä joka apua tarvitsee? ” kuiskaan hiljaa ääni väristen. Vaikka kukaan ei kuule sanojani, koetan vakuuttaa niillä koko maailman ja hetken tunnen itseni tärkeäksi. Mutta vain sen pienen hetken joka kestää tusinan sekunteja jotka juoksevat ohitseni vieden kaiken mukanaan.

Vielä eilen minulla oli joku jota rakastaa, mutta nyt kaikki on toisin. En olisi osannut kuvitella että jo vuoden kestänyt suhteemme tulee katkeamaan pöydältä tippuvan lasin tavoin joka särkyy tuhansiksi paloiksi. Vaikka kuinka yrität, et voi kerätä kaikkia lasin siruja takaisin ja liimata niitä yhteen vaan aina joku niistä jää huomaamatta.

Tänään ystäväni kertoi minulle kuinka hän oli katsonut ikkunalaudalla kelmeillyttä vesipisaraa. Näin surun ja kaipuun tunteen hänen tyhjästä katseestaan ja tunsin kuinka hän kantoi omaa rikkinäistä sieluaan. Hänen mielensä oli sillä hetkellä yhtä tyhjä, läpinäkyvä ja sen pintajännite oli myös yhtä heikko kuin pienellä vesipisaralla. Osasin lukea hänestä yhden pienen, mutta niin suuren asian, valheen.

Sinä hetkenä totuus iski mieleeni kylmästi. Tällä kertaa se ei hiipinyt alitajuntaani kuin salakavala valhe jota niin kutsutut ystäväsi ovat punoneet kuukausia selkäsi takana. Ei, se iski kuin kylmä viima iholle, joka oli juuri kastunut avomeren tummista roiskeista. Olisin halunnut olla se vesipisara; nyt yksin, mutta kun sade vihdoin alkaisi pitkän tauon jälkeen, pienet pisarat täyttäisivät ikkunalaudan ja tekisivät seuraa sille kirkkaalle helmelle. Pisarat eivät vehkeilisi toistensa selän takana tai sanoisi pahoin, ei, ne pysyivät toistensa tukena kunnes aurinko ne hiljakseen kuivatti pois ja sillä hetkellä tiesin ystäväni tuntevan samoin.

En halunnut uskoa ystävääni, vaikka tiesin sisimmässäni, että jokainen sana jokaisesta minua kirpaisevasta lauseesta minkä hän kertoi melkein itkien, oli totta. Sen kuuleminen poltti sydämeni niin, että siitä jäi jäljelle vain hiillos joka jaksoi hehkua vielä hetken mutta lopulta sekin sammui eikä millään ollut enää väliä sen jälkeen.

Nyt lopulta minun on pakko sallia hajanaisten ajatusteni juoksu mielessäni ja antaa minun ymmärtää, että minulle koko maailman tärkein ihminen on pettänyt minut enkä ollut tiennyt siitä ennen kuin nyt vasta kuukausien jälkeen tapahtumasta.

Sydämeni on särkynyt tuhansiksi palasiksi enkä tiedä mitä tuntea. Vihaa, surua, kaipuuta, rakkautta, kaikki vai vain yhtä? Olin hajalla ja poskelleni vierähti kyynel. Pyyhin sen pois ja hennot sormeni täristen kirjoitin viestin: ”Pettäminen sattuu aina, mutta nyt se on ohi.” Kirjoitettuani viestin toinen kyynel vierähti poskelleni. ”Voisinhan minä myös lähettää sen..” Naurahdin hiljaa ja vielä kolmas kyynel vierähti poskelleni.  Se oli kuitenkin tehty ilosta. 

Lolli ja Oona